Oliko meillä rajoja?

Kirjoittaja on kouluttautunut ja itsenäinen ihminen, joka kulki ongelmallisesti pelaavan puolisonsa rinnalla vuosia, mutta on sittemmin eronnut. Kokemus on opettanut kirjoittajan eroon liiasta kiltteydestä, hyväuskoisuudesta ja konfliktien välttelystä.

Ensimmäinen ajatukseni koko pelikarmeuden paljastuttua oli, että haluan erota. Yhteisen omaisuuden ja pienten lasten vuoksi päätin kuitenkin jäädä ja vielä yrittää. Pahimmasta alkujärkytyksestä hiukan selviydyttyäni uskoin, että asiat voivat vielä muuttua ja tästä selvitään. Päätin, että jos hän vielä pelaisi, lähtisin.

Puolisoni tuntui kuitenkin vähättelevän tilannetta eikä ottanut kunnolla vastuuta teoistaan ja asioiden selvittelystä. Hänen näkökulmansa tuntui olevan, että asia on parempi jättää käsittelemättä ja lakaista maton alle. Koska puolisoni ei ollut valmis puhumaan, ei ottamaan vastuuta eikä hakeutumaan avun piiriin, oli minun tehtävä jotain.

Pelaaminen oli saatava loppumaan, joten hänen pankkitunnuksensa siirrettiin minun huomaani. Emme kuitenkaan tästä asiasta yhdessä sopineet emmekä luoneet muitakaan selkeitä sääntöjä tai sopimuksia. Näin vaan toimittiin.

Kohta hän silti taas pelasi. Syy oli tietenkin minun: olin kuulemma jättänyt pankkitunnukset hänen löydettäväkseen. En osannut puuttua tarpeeksi jämäkästi ja nielin selityksen.

Jatkoin pankkitilien vartiointia ja päätin uudestaan, että seuraavalla pelikerralla lähden. Sain osakseni syyttelyä ja syyllistämistä siitä, kun en luottanut. Pidin yllä toivoa, mutta pelkäsin koko ajan uutta retkahdusta. Retkahdus tuli taas – ja minä jäin.

Sitten retkahduksia ei pitkään aikaan enää tullut. Kodin raskas ilmapiiri ja luottamuspula eivät kuitenkaan kadonneet. Emme käsitelleet asiaa yhdessä, emme sopineet selkeitä sääntöjä emmekä keskustelleet avoimesti. Näin jälkikäteen luulen puhumattomuutemme johtuneen siitä, ettei puoliso ollut halukas eikä valmis jättämään pelaamista. Hän alkoi hoitamaan ongelmaansa vasta vuosien päästä erottuamme.