Hyppää sisältöön
Läheiset kertovat:
- Pelaaja kieltäytyi alussa kokonaan puhumasta. Hän oli vain hiljaa tai poistui paikalta. Kun aloin puhua omista tunteistani rakentavasti niin hän kyllä nykyään kuuntelee ja vastaakin. Hän ei enää poistu paikalta. Enkä minäkään raivostu enää, pystyn puhumaan rauhallisesti.
- Meillä ei missään vaiheessa ollut voimakasta riitelyä vaan isompi ongelma oli toisistamme etääntyminen; en halunnut enää avautua puolisolle tunteistani luottamuspulan vuoksi. Meitä auttoi pariterapia sekä oivallukseni siitä, että minulla on oikeus olla tilanteesta loukkaantunut ja myös ilmaista se pelaajalle. Sovimme kuitenkin tietyt ajankohdat, jolloin aiheesta ei puhuta, koska arkemme meinasi käydä todella raskaaksi asian jatkuvan käsittelyn vuoksi.
- Kaikesta muusta olemme kattavasti ja avoimesti pystyneet yhdessä puhumaan ja jopa analysoimaan, mutta pelaamista hän ei ole koskaan minulle tunnustanut vaan on aina jäänyt kiinni tavalla tai toisella. Ihminen, johon olen aina elämässä voinut luottaa 100 %, on rahaan ja pelaamiseen liittyvissä asioissa epäluotettavin tuntemani henkilö. Pariterapiaa kokeilimme aikoinaan, nyt se varmaan olisi ajankohtaisempaa. Pelaamisesta emme enää hirveästi puhu, olen jotenkin täynnä sitä. Molemmilla meillä on omat auttavat tahot ja terapiakontaktit, jottemme lähtisi pelastamaan enää toisiamme.
- Koin, että välillemme tuli lasiseinä. Jotakin oli vialla, mutten tiennyt mikä. Salailu ja peittely etäännytti meitä toisistamme. Koetin rakentaa turvallista tilaa, jossa pelaaja pystyisi ja uskaltaisi kertoa pelaamisestaan ja retkahduksistaan. Pelaava lapseni ei vieläkään koe tarvitsevansa apua. Olen avoimesti kertonut omista tavoistani hakea itselleni apua. Toivon tämän rohkaisevan häntäkin.